Julkaisuvuosi: 2002 s.336
Takakansi: Elonmerkkä oli niin vähän, että tyttö muistutti melkein nukkea.
Erityisopettaja Torey Haydenin uusi oppilas on lähes puhumaton. Tyttö reagoi vain jos joku uhkaa tai ärsyttää häntä, ja silloinkin silmittömin raivokohtauksin. Ensivaikutelma on, että Venus on kuuro. Vierailu tytön kotiin kuitenkin paljastaa, että syynä oireiluun eivät ole neurologiset syyt, vaan hurjat elinolot. Alkoholistiäidin ja rikoksista tuomitun isäpuolen lisäksi Torey löytää kurjasta asuntovaunusta joukon sisaruksia. Myös hätkähdyttävä Downin syndroomaa sairastavasta Wanda-sisaresta selittää osaltaan Venuksen erikoista käytöstä. Torey alkaa tavata oppilastaan kahden kesken päivittäin. Tie luottamuksen syntymiseen on pitkä mutta palkitseva.
Nukkelapsen koskettava tositarina osoittaa, että turvallisren aikuisten avulla lapsen on mahdollista selvitä rankoistakin koettelemuksista.
Aloituslause: "Näin hänet ensi kerran istumassa kiviaidalla, joka reunustaa koulun pihan läntistä sivua.."
Oma mielipide: Kirja tuntui jankkaavan samaa asiaa pitkän aikaa. Kuitenkin loppu vaiheessa kirjaa tapahtumat alkoivat mennä nopeaa tahtia. Minua ärsytti suunnattomasti avustaja Julie. Jotenkin hänen näkemyksensä asioihin oli niin yhteensuuntaan kapeakatseista, vaikka antoikin toisen näkökulman Haydenin mielipiteeseen. Tuntui kuitenkin, että hän ei vain voinut antaa periksi ja ymmärtää vaihtoehtoista tyyliä. Kun taas, Haydenin olisi tarvinnut hyväksyä ja antaa omista opetusmenetelmistään periksi hänen näkemyksiensa vuoksi.
Loppujen lopuksi kirja kertoi jälleen hyvin koskettavan tarinan tosi elämästä.
Tähteytys: * * * ½
